Torstai tunnelmia

Fiilikset ovat vaihdelleet elämäntaparemontin suhteen edelleen. Ehkä suurimmaksi osaksi olen kuitenkin ollut taas positiivinen, mutta heikkoja hetkiä on tullut. Silloin rehellisesti sanottuna vituttaa. Mun on vähän vielä vaikeaa sulatella sitä että tämä on niin pirun hidasta. Väkisin aina tulee mieleen Suurin pudottaja ohjelma, jossa ne laihtuu useamman kilon viikossa... mutta sitten taas ajattelee että "No, onko se siten kuinka terveellistä ja pysyvää?" Huoh. Kai tämä tästä.

Tällä viikolla on salitreeninä aerobisempi versio. En malttanut olla kokeilematta hölkkäämistä juoksumatolla ja jaksoin odotettua paremmin! Yllätin siis itseni. Vaikkei minun olisi vielä järkeä tällä painolla juosta, mutta olin niin utelias että oli pakko kokeilla miten kunto on kasvanut. Kuntopyörällä polkeminen ottaa kyllä vielä ihan pirusti etureisiin, mutta toivottavasti muutaman viikon päästä sekin on kivuttomampaa.

Minulla on tänään SCID- testi. Eli siinä testataan  kaiken maailman... mikähän olisi se oikea sana? No kuitenkin, siinä saadaan tietää että onko minulla esimerkiksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Jännittää hieman, mutta olen yleisesti ottaen todella levollisella mielellä, sillä minusta on hienoa (mahdollisesti) saada tietää, mikä hitto minua vaivaa. Jos minulla todetaan jokin sairaus, niin sitä osataan hoitaa ja siihen annetaan oikeanlainen lääkitys. Ei tarvitse enää seilata. 

Miehen kanssa menee todella hyvin. Muutama hänen ystävänsä on vieraillut meillä tällä viikolla ja olen kestinnyt heitä kaiken maailman herkuilla ja olen saanut kovasti kehuja ruuanlaittotaidoistani. Siitä tulee aina hyvä mieli. Kävimme jopa mieheni kanssa eilen yhdessä salilla! Olemme aikaisemmin sopineet, että salihommat hoidamme erikseen että saamme rauhassa treenata, mutta koska miehen omat kaverit peruivat eilisaamuna salille menon niin ehdotin sitten hänelle josko hän haluaisi lähteä minun mukaani. Ja se meni todella hyvin! Molemmat teki oman juttunsa ja välillä kävimme kannustamassa toisiamme. Minulle tuli todella hyvä mieli! Melkein toivoisin että tätä tapahtuisi useammin. On ollut myös puhetta että alkaisimme lenkkeilemään yhdessä, ja toivottavasti sekin tapahtuu. Minä pidän kun meillä on yhteistä tekemistä. Eilen illalla pelasimme yhdessä Xboxia! Meillä oli todella hauskaa!

Tällaista tänne. Mitäs teille kuuluu?

Rakkaus on suurin

Mieheni tuli eilen kotiin, humalassa. Minä olin yllättävän rauhallinen sillä olin psyykannut itseäni toden teolla ja yrittänyt ajatella asioita monelta eri kantilta. Olin ahdistunut kyllä, mutta en hysteerinen. En huutanut enkä raivonnut. Keskustelimme pitkään kun mieheni tuli kotiin. Vaikka hän oli humalassa, saimme jotain tolkkua asioihin ja rauhoituin hetkeksi. Nukahdin hänen kainaloonsa. Voi Luoja miten ikävä minulla oli häntä ollut.

Nukuin pitkään ja tapani mukaan lähdin käyttämään koiraa tarpeillaan heti herättyäni. Kävellessäni viha ja katkeruus alkoivat vallata mieltäni ja näin mielessäni niin vahvoja ja sekopäisiä mielikuvia, että ne tuntuivat melkein harhoilta. Aloin itkemään. Itkin koko kävelymatkan ja itkin kotiin tullessa. Kävin vaa'alla ja miinusta oli tullut vain kilo. Itkin lisää. Senttejä oli lähtenyt vyötäröltä pari ja rinnasta yksi. Itkin edelleen. Menin sohvalle ja yritin olla nyyhkyttämättä kovin äänekkäästi, ei kuitenkin aikaakaan kun mieheni heräsi. Hän tuli taakseni ja kysyi itkenkö minä. Vastasin että itken. "Mikä sinulla on hätänä?" Äänestä kuului vilpitön huoli. Hän tuli viereeni ja otti minut kainaloon. Sitä hän ei ole tehnyt kolmeen kuukauteen. Se kertoi paljon siitä, että hän alkaa voida paremmin ja että hän rakastaa minua. Hän kyseli miksi itken, siksikö kun hän tuli kotiin humalassa. Ei, se ei ollut syy vaan kaikki ne hirveät tunteet ja mielikuvat. Itkin hänen kainalossaan ja yritin puhua tunteistani ja sanoin hänelle, että hän on laittanut minut tilanteeseen, jossa minun  on hankala olla. Pyysin häntä vähentämään juomista, pyysin ettei tilanne menisi siihen, että hänen olisi valittava. Pyysin, ettei tilanne menisi siihen että minä joutuisin jättämään hänet. Hän oli myötätuntoinen ja pitkästä aikaa minulla oli sellainen olo, että hän ymmärsi. Sanoin, että rakastan häntä valtavasti ja en halua että tilanne menee siihen että meille tulee ero. Mieheni puhui niin rakentavasti. Ihailen sitä, miten positiivinen hän on ja miten hän uskoo parempaan. Hän  sanoi, että kaikki menee koko ajan parempaan päin ja kaikki kääntyy hyäksi. Että hän rakastaa minua ja minä tuon hänen elämäänsä paljon hyvää. Noita sanoja minä olen kaivannut kuulla. Olimme pitkään lähekkäin ja nautimme siitä. Hän toi minulle kahvia ja päivä lähti viimein käyntiin. Ajattelimme herkutella hyvällä kotiruualla, sanoin että hän saisi toivoa itselleen mitä vain ruokaa. Hän toivoi naudan sisäfilepihviä. Toteutin toiveen kastikkeen ja valkosipulikermaperunoiden kera. Itse söin salaattia ja kanafilepihviä.

Nyt illalla on pään vaivaa aiheuttanut TAAS tämä elämäntaparemontti. Tämä tuntuu jotenkin niin uskomattoman vaikealta. Se luo minulle ahdistusta ja epätoivoa enkä tykkää niistä tunteista yhtään. Kukapa tykkäisi? Minun on todella vaikea sulattaa sitä, että kahdessa viikossa on lähtenyt vain yksi v*tun kilo. Miinustahan se on sekin, mutta valitettavasti mun luonnolle käy se kun tämä on niin hidasta. Pitäisi vähän psyykata itseään. Tuntuu että tästä asiasta alkaa tulla jonkin sortin pakkomielle, tarkoitan sillä sitä että tiettyinä aikoina ei voi ajatella mitään muuta kuin tätä. Helvetin helvetti. Tämä vaatii niin paljon mielenlujuutta, että oikein aivoihin koskee. Sitä miettii, että miksi hitossa olen päästänyt itseni tämmöiseen kuntoon. Minä tarvitsen nyt ihan pirusti tsemppiä. Onneksi mieheni ja personal trainerini ovat tukenani, ilman heitä en pärjäisi. Mutta jos teillä jollakin on jotain kannustuksen sanoja, otan kaiken avosylin vastaan!

Levollista sunnuntaita!
 

Virtahepo olohuoneessa

Nyt en puhu virtahevosta itsenäni, vaan alkoholina. Olen lukenut myös samannimisen kirjan, joka kertoo alkoholismista. Sitä kun olen saanut katsella sekä isäni, että isäpuoleni toimesta.

Mies on keikkareissulla Helsingissä, hän tulee tänään kotiin. Pyysin häneltä eilen illalla, ettei hän tulisi humalassa kotiin, sillä tiesin että keikan jälkeen he varmasti ottavat kaljaa. Normi rokkenrolli meininkiä. (blaa blaa) Soitin hänelle tänään noin tunti sitten ja hän selkeästi yritti kuulostaa selvältä, mutta tajusin alle minuutissa ettei hän ole selvinpäin. Minuun sattui. 

Jokin aika sitten pyysin mieheltäni, ettei hän joisi kuin yhden kerran viikossa, kun se oli jossain vaiheessa lipsunut kahteen päivään. Hän piti lupauksensa jonkin aikaa, mutta sitten hän sai sairasloman masennuksensa ja väsymyksensä takia, ja seuraavana kahtena viikkona hän joi kahdeksana päivänä. Eli neljä kertaa viikossa. Osa oli pientä tissuttelua, mutta en aio antaa sen olla mikään puolustus, enkä myöskään bändijuttujen tai minkään kissanristiäisten. NELJÄNÄ päivänä viikossa alkoholia. Voi jeesus kristus.

Minä olen yrittänyt laulaa hänelle kaiken maailman enkelin kielillä, kuinka paljon minua ahdistaa hänen alkoholin käyttönsä. Vaikka hän ei löisi minua, tai tekisi mitään seksuaalista väkivaltaa ym, inhoan häntä silti humalassa. Vaikka hän ei ole isäni tai isäpuoleni, minua ahdistaa, itkettää ja olen hermostuneempi. Hän ei ole oma  itsensä kun hän juo tarpeeksi, niinkuin ei kukaan. Kaikki muistot tai oikeastaan ne koetut ja opitut tunteet tulevat valtavana hyökyaaltona päälle ja olen hukkumaisillani. Tuntuu ettei hän kykene ymmärtämään sitä, kuinka ahdingossa olen. 

Olen monesti pyytänyt häntä vähentämään alkoholia ja myös hänen psykologinsa oli neuvonut samaa. Mutta tuntuu, että kaikki tämä menee kuuroille korville. Yleensä olen ahdistunut asiasta niin, että olen raivostunut ja alkanut huutamaan. Ei kovinkaan fiksua käytöstä. Nyt puhelimessa olin todella rauhallinen ja pyysin, ettei hän tulisi kaatokännissä kotiin, että yrittäisi ajatella minuakin. Minulla on niin ikävä häntä kun hän on poissa ja en saa kunnolla nukuttua... niin en halua että kun hän tulee takaisin niin ihana jälleennäkeminen muuttuu riitelyksi. Sanoin sen hänellekin. 

Tästä alkoholista on tullut vain enemmän ja enemmän minua ahdistava asia. Minä olen aina rukoillut, että saisin itselleni miehen jolla ei olisi ongelmaa alkoholin kanssa. Tämä on nyt kai sitä ironiaa. Ja nyt kun hänellä on itsellään ollut vaikeaa, tuntuu ettei hän sitäkään vähää pysty ymmärtämään minua. Tiedän, että tänään minun on turha keskustella asiasta... mutta en voi olla miettimättä sitä surullisen kuuluisaa "valitse" - vaihtoehtoa. Että joko hän vähentää juomista, tai minä lähden pois. Hän voi valita, kalja tai minä. En kiellä häntä kokonaan juomasta, mutta minulle olisi niin suuri asia jos se kaljoittelu sijoittuisi vain siihen yhteen päivään. Ettei minun tarvitsisi ahdistua ja pelätä. Minun tekisi niin mieli sanoa hänelle, että joko hän tekee näin tai sitten tämä homma on tosiaan loppu. Vaikka en todellakaan tiedä, olisiko minusta jättämään hänet. Hänessä on niin paljon hyviä puolia ja rakastan häntä niin paljon että sydämeen sattuu. Hän on toinen puoliskoni ja en tiedä osaisinko elää ilman sitä. 

Minua surettaa kirjoittaa näitä asioita tänne, se tekee niistä todellisempia ja en halua että kukaan ajattelee pahaa miehestäni. Hänessä on niin paljon hyvää. Minun on vain pakko saada purkaa näitä tuntemuksia ja ajatuksia jonnekin, sillä muuten räjähdän. Tunteeni ovat ristiriitaiset, odotan häntä kotiin enemmän kuin mitään ja samalla pelkään valtavasti.  Rakastan häntä, vihaan alkoholia.

Luoja, minä rukoilen sinua.

Uusia tuulia

Onpa kiva alkaa kirjoittamaan postausta, jonka tietää olevan positiivisempi. Liikunta on alkanut taas maistumaan! Viime viikolla kävin tsempparin kanssa salilla ja hän ohjasi minulle aerobisia juttuja sisältävän treenin, jota alan tehdä joka toinen viikko. Tällä viikolla kävin tiistaina taas salilla hänen kanssaan ja oli punttiohjelman vuoro, jota teen sitten myös joka toinen viikko. Eli aerobista ja punttia vuoroviikoittain, ainakin se 3 kertaa viikossa. Ja aluksi pyrin siihen, en halua tehdä salista pakkomiellettä ja tiedän  että pian  se alkaa maistumaan sahanpurulta jos ajaa itsensä liian piippuun. Lenkkeily  on alkanut myös maistumaan tutuissa kotimaisemissa. Eilen tehtiin taas hikilenkki koiran kanssa ja tänään kävin taas salilla. Huomenna vielä jos jaksaisi niin sitten voisi ottaa viikonlopun iisimmin. 

Lauantaina olisi taas vaaka- ja mittauspäivä. Se on aina yhtä jännittävä ja jopa vähän  ahdistava. Aina miettii, että onko painoa pudonnut. Nyt kun salilla käynti on aloitettu, tulee varmasti kertoja, ettei paino ole pudonnut ja silloin pitää muistaa että lihas on alkanut kasvaa, sillä ruokavaliosta en ole tinkinyt. Nyt on ollut helpompaa senkin kanssa, ei ole tehnyt mieli makeaa niin paljon muutamana päivänä. Ystäväni syntymäpäivillä söin ravintola annoksen hyvillä mielin, sillä olen pitänyt ruokavaliosta niin tiukasti kiinni että annoin itselleni luvan herkutella ammattilaisen tekemällä ruualla. 

Tsempparin, siis personal trainerini tekemät treenit on kyllä ihan mahtavia! Tulee hiki ja hapottaa, eli läski tirisee! Yritän mahdollisimman pian hankkia kortin uimahallille, niin saa monipuolista liikuntaa ja tykkään uimisesta! Eilen illalla kävelin erään liikuntakeskuksen ohi ja vähän haaveilin jo ryhmäliikunnastakin, joka on minulle todella uutta! Olen kammonnut niitä koulukiusauksen takia todella paljon, mutta nyt ne alkavat kiinnostaa. Ehkä tsekkailen netistä...

Yleisfiilis on siis hyvä, jännittynyt omalla tavallaan.

 Toivotan teille kaikille hyvää viikkoa!
 

Elämä on kamppailulaji

Edelleen olen joutunut taistelemaan makeanhimoa vastaan. Sunnuntai iltana romahdin aivan täysin ja sain ahdistuskohtauksen. Hermot oli kireällä ja itkin puoli tuntia vuolaasti. Olin epätoivoinen koko elämäntaparemontin suhteen, asenne alkoi muuttua negatiiviseksi. Aloin nähdä kaikki asiat vaikeina ja jopa ylitsepääsemättöminä. Tiesin, että jos olisin tässä tilanteessa yksin, luovuttaisin. Antaisin olla ja palaisin takaisin vanhaan, epäterveelliseen elämään. Ruokailuista oli tullut pelkkä stressin aihe ja kaipasin hölläystä ja ison annoksen iskender kebabia ja jälkiruuaksi joulusuklaata. Itkin, itkin ja itkin. 

Maanantaina oli muutto takaisin kotiin. Remontti on asuntomme osalta ohi ja voi että on ihanaa olla kotona! WC on todella upea, moderni mustavalkoharmaa. Vaihdoimme järjestystä olohuoneessa ja tämä on nyt todella kotoisa. Kaaos täällä vielä on, mutta pikku hiljaa tästä saa taas kodin, ja jouluisen sellaisen! Sain äidiltä jotain vanhoja joulukoristeita ja ostin muutaman uuden kaupasta. Maanantaina ei ehtinyt tulla makeanhimoa, oli niin touhukas päivä. Mutta tiistai-iltana se iski taas, eikä asiaa helpottanut yhtään kun katsoimme Koko Suomi leipoo- ohjelmaa jonka aiheena oli suklaa. Voi helvetti en pahemmin sano. Olen ensimmäisen luokan masokisti. Ahmin ruokaa makeanhimoon. En ylittänyt kalorimäärää, mutta ahmin.

Tänään oli todella lähellä etten mennyt hakemaan kebabannosta, mutta menin kiltisti kotiin ja söin kanasalaatin. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin koiran kanssa hikilenkille. Kävelimme tunnin ja pingoin niin nopeasti kuin jaloistani pääsin. Tuli ihan helvetin hyvä olo! Jaksoin kävellä niin kevyesti enkä puuskuttanut ollenkaan! Syke nousi ja tuli lämmin, mutta jaksoin! Huomenna menen salille tsempparin kanssa ja viikonlopuksi menemme toiselle paikkakunnalle ystäväni 30- vuotis syntympäpäiville. Ne pidetään ravintolassa ja aion ottaa jonkun hyvän, ruokavalioon sopivan annoksen ja hemmotella itseäni luvan kanssa. 

Tuloksista sen verran, että sunnuntaina kävin vaa'alla ja kahdessa viikossa kiloja oli taas lähtenyt se tasan kaksi. Kokonaispudotus on siis 9 kg. Senttejä ei ollut lähtenyt, mutta en ottanut sitä niin vakavasti. Ei ihme, sillä viime viikko ei paljon liikunnalta maistunut. Nyt pitää tehdä siihen taas muutos ja täällä kaupungissa onkin enemmän vaihtoehtoja ja hyviä lenkkireittejä. Huomenna siis alkaa saliharjoittelu ja pian voisi hankkia kortin uimahalliin.

Kyllä tämä tästä!

Helvetillinen sokeri - se on saatanasta!

Tämä on jotain aivan hirveää. Tämä makeanhimo nimittäin. Ei edes alussa ole ollut näin vaikeaa kuin viimeisenä parina päivänä on ollut. Hermot ovat niin kireällä ja kaikki asiat alkavat ahdistaa. Mieleni tekisi ihan mitä vain herkkua. Nieleskelen itkua ja tuska tuntuu rinnassa asti. Ihan kuin olisin joku narkkari. Mikään ei auta, ei marjat eikä hedelmät, ei purukumi, ei mehukeitto. Yritän keskittyä kaikkeen muuhun, mutta silti leivonnaiset, suklaa ja karkit kummittelevat pääni ympärillä  ihanina harhakuvina. Tiedättehän kun vanhoissa piirretyssä hahmon pyörtyessä tähdet pyörivät hänen päänsä ympärillä? Tätä koen, tähdet ovat vain herkkuja. Tämä on yhtä piinaa. Ja voi helvetti, kun moni ihminen ei edes tajua miten helvetillinen tämä sokerikoukku voi olla. Tämä on addiktio, siinä missä esimerkiksi alkoholi tai tupakka. Olen todella epätoivoinen ja pelkään että huomenna on yhtä paha olla. Varsinkin kun tiedän, että mennään tervehtimään isää isänpäivän kunniaksi ja pöydät notkuvat kahvileipiä. En ole syönyt sokeria yli kahteen kuukauteen, luulisi että tämä olisi jo ohi. Haluaisin vain lysähtää lattialle ja itkeä. Olo on toivoton. Stressaan huomisesta vaa'alla käynnistä ihan helvetisti vielä kaiken lisäksi ja tavoite tuntuu todella kaukaiselta. Miten helvetissä jaksan? Ja kun tiedän, että huomenna saa kuunnella sitä isän antikannustusta. Voi saatanan saatana. Eikä minulla ole edes rauhoittavia nyt, että saisi nopeasti ahdistuksen alemmas ja tajun pois. Unta, haluan unta. Pelot vain hyppivät pienininä ja isompina piruina olkapäilläni. 

Mietin miksi helvetissä olen ylipäätään päästänyt itseni tähän kuntoon. Näen tämän elämäntaparemontin tällä hetkellä pelkkänä kärsimyksenä, en positiivisena muutoksena parempaan. Tiesin, että näitä kausia tulee, mutten muistanut että ne ovat näin pahoja. Tämän takia hankin personal trainerin, jotta saan ammattimaista tukea ja joku oikeasti kiskoo minua liikkumaan ja laittaa syömiset ruotuun. Ihmettelen suuresti, etten ole repsahtanut. En tiedä mikä helvetin masokisti olen! Olemme nyt mieheni kanssa vierailemassa nuoruuden kodissani, äitini ja isäpuoleni luona. (mieheni sai sairaslomaa ja lähdimme heti rentoutumaan tänne maalle) Ajattelin että jes, täällä saan toteuttaa harrastustani ja leipoa. Ja minä hullu leivoin pistaasi brownieta, koska täällä on syöjiä. Brownie on kiduttanut minua täyteläisellä tuoksullaan ja olen itseäni kiduttaen katsellut miten muut nauttivat sitä syödessään. Pöydällä on iso pussillinen karkkia ja minun on tehnyt niin mieli syöksyä sen kimppuun ja ahtaa namit suuhuni kaksin käsin. En ole kuitenkaan niin tehnyt. Olen pitänyt pintani, siitäkin huolimatta että olen äksyillyt. Aina olen kuitenkin pyytänyt anteeksi, jos olen sanonut jotain ärtyneellä äänensävyllä. Mieheni ja isäpuoleni ovat sanoneet, ettei tämä saisi olla kärsimystä ja voisin herkutella välillä. Mutta ääni päässäni sanoo että ei, et saa vielä syödä makeaa. Pelkään, että retkahdan lopullisesti uudestaan ja kilot tulevat takaisin. Niiden pudottaminen kun on niin helvetin ison työn takana. Minun pitäisi vielä pudottaa noin 50 kiloa päästäkseni normaalipainoon. Ajatelkaa. Olen vuosikaudet kantanut kahden pituiseni painoa. En tiedä, pystynkö tavoitteeseeni, ja muistutuksena tavoitteeni on mahtua kokoon 40. Ainakin aluksi. Se tuntuu niin kaukaiselta ja mahdottomalta.

Olen tällä hetkellä niin kiitollinen, että perustin aikoinaan tämän blogin, ja varsinkin että olen perustanut sen nimettömänä. Näin avoimesti en pystyisi omalla nimelläni näitä tekstejä julkaisemaan. Minua helpottaa se tieto, että siellä on ehkä joku, joka jaksaa lukea tämän koko tekstin ja ehkä jopa samaistuu tai välittää. Minulle tuli tänään myös hyvä mieli siitä, kun luin lehdestä artikkelin, jossa asiantuntija kerto sokerikoukun vaikeudesta. Tuli oikeasti semmoinen olo että joku ymmärtää. Minulla ei pahemmin tee mieli hampurilaisia tai muuta epäterveellistä suolaista, eikä varsinkaan alkoholia! Mutta tuo helvetin makea. Helvetillinen sokeri, se on saatanasta.

Toivottavasti teillä on ollut helpompaa syömisien suhteen!

Avautuminen

Nyt avaudun, anteeksi jo etukäteen.

Ensimmäiseksi, minulla on kamala motivaatiopula liikunnan suhteen. En liikkunut eilen enkä tänäänkään. Mietin, olenko kyllästynyt treeniin. Kävelemään oisin voinut lähteä, ellei taivaalta olisi satanut mummoja. (joojoo, tekosyitä!) Jotenkin tuntuu,  että kaipaisin nyt sitä vaihtelua. Salia ja uimista esimerkiksi. 

Toiseksi... minulla on ollut aivan infernaalinen makeanhimo tänään. On ollut saatanan vaikeaa pysyä poissa keksipaketin luota, ja jos olisin ollut yksin olisin varmasti sortunut syömään niitä. Mieheni on kannustanut minua kovasti etten menisi ja söisi, ja hän on oikeassa siinä että siitä tulisi vain paha mieli. Tämä himo on vaan niin pirullinen. Hermot on todella kireällä ja tekisi mieli vaan saada känkkäränkkä kohtaus. Mennä lattialle potkimaan ja huitomaan nyrkeillä, niinkuin pienenä silloin kun ei saanut tahtoaan läpi. Minä niin toivon, että tämä on ohi kohta.

Sitten tärkeimpään asiaan. Mieheni kävi tänään viimein psykologilla, samalla jolla hän on käynyt joskus aiemmin. Hänellä todettiin keskivaikea masennus. Minulle tuli heti aivan kamala olo, että olenko vähätellyt hänen huonoa oloaan. Hän menee huomenna lääkäriin ja saa psykologin lausuntonsa avulla sairaslomaa. Psykiatrille hänellä on aika loppukuusta, jolloin hänelle kirjoitetaan lausunto jolla haetaan psykoterapiaa, jonka pitäisi tämä hänen tuttu psykologinsa. Minä todella toivon, että tämä onnistuu, sillä koen sen todella tärkeäksi hänelle ja veikkaan että hän tuntee samoin. Hän tuli todella huojentuneena vastaanotolta, todella luottavaisin mielin siitä että tästä on tie ylöspäin ja hän sanoikin, että näkee tunnelin päässä pitkästä aikaa valoa. Jotenkin on ollut sellainen tunne, etten todellakaan ole tajunnut miten vaikeaa hänellä on ollut. Hirveän huono omatunto. Tietysti olen itsekin voinut huonosti, mutta nämä viimeiset kolme viikkoa kun olen voinut hyvin olen yrittänyt tukea häntä enemmän.. vaan silti jotenkin tuntuu etten ole ymmärtänyt tarpeeksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt hän saa ammattilaisten tarjoamaa apua, josta on varmasti hänelle hyötyä.

Väistämättä olen alkanut miettimään, että mitä tapahtuisi sitten jos minäkin romahdan? Tiedän, ettei pitäisi jossitella liikaa, mutta minä olen tällainen idioottimainen stressaaja. Entä jos alan voimaan taas todella huonosti ja en jaksa huolehtia hänestä? En jaksa pitää yllä elämäntaparemonttia, en jaksa laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykkiä... En vain jaksa. En jaksa olla minä. Pelkään, että meille tulee sitten ero kun molemmat uivat paskalammessa. Tiedän, ettei minun pitäisi keskittyä näihin pelkoihin varsinkaan jossittelemalla.

Huh, anteeksi tästä!

Reissufiiliksiä

Olipa mahtava halloween ja oli aivan ihanaa nähdä taiteilijaystäviä! Juttua riitti ja meillä oli todella hauskaa!

Juhlissa sai harjoittaa itsekuria. Pöytä notkui suolaisia herkkuja, karkkia, boolia... Ihmiset puhuivat lempiherkuistaan. Välillä alkoi itselläänkin tekemään herkkuja mieli, mutta aika pitkälti sivuutin kaikki ne puheet eikä pöydällä olevat herkutkaan alkaneet vituttamaan. Keskityin olennaiseen, eli ystäviini ja puputin mielelläni rahkaa ja kanasalaattia. Varauduin kyllä todella hyvin omilla eväillä. Juhlissa vaan meni sen verran pitkään että yöllä piti syödä pari leipää, mutta en ottanut sitä niin vakavasti. Eikä tehnyt mieli oikeastaan alkoholia, siitä on ollut helppo päästää irti. En kaipaa sitä oikeastaan ollenkaan. Eikä minua haitannut että muut joivat, minulla oli todella hauskaa! Ajomatkat olivat mahtavia, sai ihastella kauniita maisemia ja oli ihana jutella henkeviä ystäväni kanssa. Hän on minulle sielunsisar, ja olen onnellinen että olen kohdannut sellaisen ihmisen kuin hän.

Nyt siis alkaa uusi viikko. Tänään on terapia. Heräsin sen verran myöhään, etten kerennyt vetää aamutreeniä, mutta iltapäivällä on vielä aikaa liikkua.

Mites teidän viikonloppu meni?

Vielä loppuun isken ihanan kevyen ja hyvänmakuisen reseptin. Lähtöpäivänä mietin kuumeisesti mitä tekisin päivälliseksi ja löysin kaapista pussillisen pakasteherneitä - hernesosekeittoa siis!

- 1 pussi rainbow pakasteherneitä
- 1 sipuli
- 3 valkosipulin kynttä
- 1 fon du chef kasvisliemikuutio
- vettä (peittää juuri ja juuri herneet)







 
Aineet vaan kattilaan ja antaa porista hetken sitten vaan soseuttaa koko komeuden. Ihanan makeaa sosekeittoa! Jos haluaa, tähän kävisi esimerkiksi lime- kookoskerma! Ripottelee hieman auringonkukansiemeniä päälle ja ääntä kohti. Nam!