Tämä on jotain aivan hirveää. Tämä makeanhimo nimittäin. Ei edes alussa ole ollut näin vaikeaa kuin viimeisenä parina päivänä on ollut. Hermot ovat niin kireällä ja kaikki asiat alkavat ahdistaa. Mieleni tekisi ihan mitä vain herkkua. Nieleskelen itkua ja tuska tuntuu rinnassa asti. Ihan kuin olisin joku narkkari. Mikään ei auta, ei marjat eikä hedelmät, ei purukumi, ei mehukeitto. Yritän keskittyä kaikkeen muuhun, mutta silti leivonnaiset, suklaa ja karkit kummittelevat pääni ympärillä ihanina harhakuvina. Tiedättehän kun vanhoissa piirretyssä hahmon pyörtyessä tähdet pyörivät hänen päänsä ympärillä? Tätä koen, tähdet ovat vain herkkuja. Tämä on yhtä piinaa. Ja voi helvetti, kun moni ihminen ei edes tajua miten helvetillinen tämä sokerikoukku voi olla. Tämä on addiktio, siinä missä esimerkiksi alkoholi tai tupakka. Olen todella epätoivoinen ja pelkään että huomenna on yhtä paha olla. Varsinkin kun tiedän, että mennään tervehtimään isää isänpäivän kunniaksi ja pöydät notkuvat kahvileipiä. En ole syönyt sokeria yli kahteen kuukauteen, luulisi että tämä olisi jo ohi. Haluaisin vain lysähtää lattialle ja itkeä. Olo on toivoton. Stressaan huomisesta vaa'alla käynnistä ihan helvetisti vielä kaiken lisäksi ja tavoite tuntuu todella kaukaiselta. Miten helvetissä jaksan? Ja kun tiedän, että huomenna saa kuunnella sitä isän antikannustusta. Voi saatanan saatana. Eikä minulla ole edes rauhoittavia nyt, että saisi nopeasti ahdistuksen alemmas ja tajun pois. Unta, haluan unta. Pelot vain hyppivät pienininä ja isompina piruina olkapäilläni.
Mietin miksi helvetissä olen ylipäätään päästänyt itseni tähän kuntoon. Näen tämän elämäntaparemontin tällä hetkellä pelkkänä kärsimyksenä, en positiivisena muutoksena parempaan. Tiesin, että näitä kausia tulee, mutten muistanut että ne ovat näin pahoja. Tämän takia hankin personal trainerin, jotta saan ammattimaista tukea ja joku oikeasti kiskoo minua liikkumaan ja laittaa syömiset ruotuun. Ihmettelen suuresti, etten ole repsahtanut. En tiedä mikä helvetin masokisti olen! Olemme nyt mieheni kanssa vierailemassa nuoruuden kodissani, äitini ja isäpuoleni luona. (mieheni sai sairaslomaa ja lähdimme heti rentoutumaan tänne maalle) Ajattelin että jes, täällä saan toteuttaa harrastustani ja leipoa. Ja minä hullu leivoin pistaasi brownieta, koska täällä on syöjiä. Brownie on kiduttanut minua täyteläisellä tuoksullaan ja olen itseäni kiduttaen katsellut miten muut nauttivat sitä syödessään. Pöydällä on iso pussillinen karkkia ja minun on tehnyt niin mieli syöksyä sen kimppuun ja ahtaa namit suuhuni kaksin käsin. En ole kuitenkaan niin tehnyt. Olen pitänyt pintani, siitäkin huolimatta että olen äksyillyt. Aina olen kuitenkin pyytänyt anteeksi, jos olen sanonut jotain ärtyneellä äänensävyllä. Mieheni ja isäpuoleni ovat sanoneet, ettei tämä saisi olla kärsimystä ja voisin herkutella välillä. Mutta ääni päässäni sanoo että ei, et saa vielä syödä makeaa. Pelkään, että retkahdan lopullisesti uudestaan ja kilot tulevat takaisin. Niiden pudottaminen kun on niin helvetin ison työn takana. Minun pitäisi vielä pudottaa noin 50 kiloa päästäkseni normaalipainoon. Ajatelkaa. Olen vuosikaudet kantanut kahden pituiseni painoa. En tiedä, pystynkö tavoitteeseeni, ja muistutuksena tavoitteeni on mahtua kokoon 40. Ainakin aluksi. Se tuntuu niin kaukaiselta ja mahdottomalta.
Olen tällä hetkellä niin kiitollinen, että perustin aikoinaan tämän blogin, ja varsinkin että olen perustanut sen nimettömänä. Näin avoimesti en pystyisi omalla nimelläni näitä tekstejä julkaisemaan. Minua helpottaa se tieto, että siellä on ehkä joku, joka jaksaa lukea tämän koko tekstin ja ehkä jopa samaistuu tai välittää. Minulle tuli tänään myös hyvä mieli siitä, kun luin lehdestä artikkelin, jossa asiantuntija kerto sokerikoukun vaikeudesta. Tuli oikeasti semmoinen olo että joku ymmärtää. Minulla ei pahemmin tee mieli hampurilaisia tai muuta epäterveellistä suolaista, eikä varsinkaan alkoholia! Mutta tuo helvetin makea. Helvetillinen sokeri, se on saatanasta.
Toivottavasti teillä on ollut helpompaa syömisien suhteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti