Mieheni tuli eilen kotiin, humalassa. Minä olin yllättävän rauhallinen sillä olin psyykannut itseäni toden teolla ja yrittänyt ajatella asioita monelta eri kantilta. Olin ahdistunut kyllä, mutta en hysteerinen. En huutanut enkä raivonnut. Keskustelimme pitkään kun mieheni tuli kotiin. Vaikka hän oli humalassa, saimme jotain tolkkua asioihin ja rauhoituin hetkeksi. Nukahdin hänen kainaloonsa. Voi Luoja miten ikävä minulla oli häntä ollut.
Nukuin pitkään ja tapani mukaan lähdin käyttämään koiraa tarpeillaan heti herättyäni. Kävellessäni viha ja katkeruus alkoivat vallata mieltäni ja näin mielessäni niin vahvoja ja sekopäisiä mielikuvia, että ne tuntuivat melkein harhoilta. Aloin itkemään. Itkin koko kävelymatkan ja itkin kotiin tullessa. Kävin vaa'alla ja miinusta oli tullut vain kilo. Itkin lisää. Senttejä oli lähtenyt vyötäröltä pari ja rinnasta yksi. Itkin edelleen. Menin sohvalle ja yritin olla nyyhkyttämättä kovin äänekkäästi, ei kuitenkin aikaakaan kun mieheni heräsi. Hän tuli taakseni ja kysyi itkenkö minä. Vastasin että itken. "Mikä sinulla on hätänä?" Äänestä kuului vilpitön huoli. Hän tuli viereeni ja otti minut kainaloon. Sitä hän ei ole tehnyt kolmeen kuukauteen. Se kertoi paljon siitä, että hän alkaa voida paremmin ja että hän rakastaa minua. Hän kyseli miksi itken, siksikö kun hän tuli kotiin humalassa. Ei, se ei ollut syy vaan kaikki ne hirveät tunteet ja mielikuvat. Itkin hänen kainalossaan ja yritin puhua tunteistani ja sanoin hänelle, että hän on laittanut minut tilanteeseen, jossa minun on hankala olla. Pyysin häntä vähentämään juomista, pyysin ettei tilanne menisi siihen, että hänen olisi valittava. Pyysin, ettei tilanne menisi siihen että minä joutuisin jättämään hänet. Hän oli myötätuntoinen ja pitkästä aikaa minulla oli sellainen olo, että hän ymmärsi. Sanoin, että rakastan häntä valtavasti ja en halua että tilanne menee siihen että meille tulee ero. Mieheni puhui niin rakentavasti. Ihailen sitä, miten positiivinen hän on ja miten hän uskoo parempaan. Hän sanoi, että kaikki menee koko ajan parempaan päin ja kaikki kääntyy hyäksi. Että hän rakastaa minua ja minä tuon hänen elämäänsä paljon hyvää. Noita sanoja minä olen kaivannut kuulla. Olimme pitkään lähekkäin ja nautimme siitä. Hän toi minulle kahvia ja päivä lähti viimein käyntiin. Ajattelimme herkutella hyvällä kotiruualla, sanoin että hän saisi toivoa itselleen mitä vain ruokaa. Hän toivoi naudan sisäfilepihviä. Toteutin toiveen kastikkeen ja valkosipulikermaperunoiden kera. Itse söin salaattia ja kanafilepihviä.
Nyt illalla on pään vaivaa aiheuttanut TAAS tämä elämäntaparemontti. Tämä tuntuu jotenkin niin uskomattoman vaikealta. Se luo minulle ahdistusta ja epätoivoa enkä tykkää niistä tunteista yhtään. Kukapa tykkäisi? Minun on todella vaikea sulattaa sitä, että kahdessa viikossa on lähtenyt vain yksi v*tun kilo. Miinustahan se on sekin, mutta valitettavasti mun luonnolle käy se kun tämä on niin hidasta. Pitäisi vähän psyykata itseään. Tuntuu että tästä asiasta alkaa tulla jonkin sortin pakkomielle, tarkoitan sillä sitä että tiettyinä aikoina ei voi ajatella mitään muuta kuin tätä. Helvetin helvetti. Tämä vaatii niin paljon mielenlujuutta, että oikein aivoihin koskee. Sitä miettii, että miksi hitossa olen päästänyt itseni tämmöiseen kuntoon. Minä tarvitsen nyt ihan pirusti tsemppiä. Onneksi mieheni ja personal trainerini ovat tukenani, ilman heitä en pärjäisi. Mutta jos teillä jollakin on jotain kannustuksen sanoja, otan kaiken avosylin vastaan!
Levollista sunnuntaita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti