Nyt en puhu virtahevosta itsenäni, vaan alkoholina. Olen lukenut myös samannimisen kirjan, joka kertoo alkoholismista. Sitä kun olen saanut katsella sekä isäni, että isäpuoleni toimesta.
Mies on keikkareissulla Helsingissä, hän tulee tänään kotiin. Pyysin häneltä eilen illalla, ettei hän tulisi humalassa kotiin, sillä tiesin että keikan jälkeen he varmasti ottavat kaljaa. Normi rokkenrolli meininkiä. (blaa blaa) Soitin hänelle tänään noin tunti sitten ja hän selkeästi yritti kuulostaa selvältä, mutta tajusin alle minuutissa ettei hän ole selvinpäin. Minuun sattui.
Jokin aika sitten pyysin mieheltäni, ettei hän joisi kuin yhden kerran viikossa, kun se oli jossain vaiheessa lipsunut kahteen päivään. Hän piti lupauksensa jonkin aikaa, mutta sitten hän sai sairasloman masennuksensa ja väsymyksensä takia, ja seuraavana kahtena viikkona hän joi kahdeksana päivänä. Eli neljä kertaa viikossa. Osa oli pientä tissuttelua, mutta en aio antaa sen olla mikään puolustus, enkä myöskään bändijuttujen tai minkään kissanristiäisten. NELJÄNÄ päivänä viikossa alkoholia. Voi jeesus kristus.
Minä olen yrittänyt laulaa hänelle kaiken maailman enkelin kielillä, kuinka paljon minua ahdistaa hänen alkoholin käyttönsä. Vaikka hän ei löisi minua, tai tekisi mitään seksuaalista väkivaltaa ym, inhoan häntä silti humalassa. Vaikka hän ei ole isäni tai isäpuoleni, minua ahdistaa, itkettää ja olen hermostuneempi. Hän ei ole oma itsensä kun hän juo tarpeeksi, niinkuin ei kukaan. Kaikki muistot tai oikeastaan ne koetut ja opitut tunteet tulevat valtavana hyökyaaltona päälle ja olen hukkumaisillani. Tuntuu ettei hän kykene ymmärtämään sitä, kuinka ahdingossa olen.
Olen monesti pyytänyt häntä vähentämään alkoholia ja myös hänen psykologinsa oli neuvonut samaa. Mutta tuntuu, että kaikki tämä menee kuuroille korville. Yleensä olen ahdistunut asiasta niin, että olen raivostunut ja alkanut huutamaan. Ei kovinkaan fiksua käytöstä. Nyt puhelimessa olin todella rauhallinen ja pyysin, ettei hän tulisi kaatokännissä kotiin, että yrittäisi ajatella minuakin. Minulla on niin ikävä häntä kun hän on poissa ja en saa kunnolla nukuttua... niin en halua että kun hän tulee takaisin niin ihana jälleennäkeminen muuttuu riitelyksi. Sanoin sen hänellekin.
Tästä alkoholista on tullut vain enemmän ja enemmän minua ahdistava asia. Minä olen aina rukoillut, että saisin itselleni miehen jolla ei olisi ongelmaa alkoholin kanssa. Tämä on nyt kai sitä ironiaa. Ja nyt kun hänellä on itsellään ollut vaikeaa, tuntuu ettei hän sitäkään vähää pysty ymmärtämään minua. Tiedän, että tänään minun on turha keskustella asiasta... mutta en voi olla miettimättä sitä surullisen kuuluisaa "valitse" - vaihtoehtoa. Että joko hän vähentää juomista, tai minä lähden pois. Hän voi valita, kalja tai minä. En kiellä häntä kokonaan juomasta, mutta minulle olisi niin suuri asia jos se kaljoittelu sijoittuisi vain siihen yhteen päivään. Ettei minun tarvitsisi ahdistua ja pelätä. Minun tekisi niin mieli sanoa hänelle, että joko hän tekee näin tai sitten tämä homma on tosiaan loppu. Vaikka en todellakaan tiedä, olisiko minusta jättämään hänet. Hänessä on niin paljon hyviä puolia ja rakastan häntä niin paljon että sydämeen sattuu. Hän on toinen puoliskoni ja en tiedä osaisinko elää ilman sitä.
Minua surettaa kirjoittaa näitä asioita tänne, se tekee niistä todellisempia ja en halua että kukaan ajattelee pahaa miehestäni. Hänessä on niin paljon hyvää. Minun on vain pakko saada purkaa näitä tuntemuksia ja ajatuksia jonnekin, sillä muuten räjähdän. Tunteeni ovat ristiriitaiset, odotan häntä kotiin enemmän kuin mitään ja samalla pelkään valtavasti. Rakastan häntä, vihaan alkoholia.
Luoja, minä rukoilen sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti