Avautuminen

Nyt avaudun, anteeksi jo etukäteen.

Ensimmäiseksi, minulla on kamala motivaatiopula liikunnan suhteen. En liikkunut eilen enkä tänäänkään. Mietin, olenko kyllästynyt treeniin. Kävelemään oisin voinut lähteä, ellei taivaalta olisi satanut mummoja. (joojoo, tekosyitä!) Jotenkin tuntuu,  että kaipaisin nyt sitä vaihtelua. Salia ja uimista esimerkiksi. 

Toiseksi... minulla on ollut aivan infernaalinen makeanhimo tänään. On ollut saatanan vaikeaa pysyä poissa keksipaketin luota, ja jos olisin ollut yksin olisin varmasti sortunut syömään niitä. Mieheni on kannustanut minua kovasti etten menisi ja söisi, ja hän on oikeassa siinä että siitä tulisi vain paha mieli. Tämä himo on vaan niin pirullinen. Hermot on todella kireällä ja tekisi mieli vaan saada känkkäränkkä kohtaus. Mennä lattialle potkimaan ja huitomaan nyrkeillä, niinkuin pienenä silloin kun ei saanut tahtoaan läpi. Minä niin toivon, että tämä on ohi kohta.

Sitten tärkeimpään asiaan. Mieheni kävi tänään viimein psykologilla, samalla jolla hän on käynyt joskus aiemmin. Hänellä todettiin keskivaikea masennus. Minulle tuli heti aivan kamala olo, että olenko vähätellyt hänen huonoa oloaan. Hän menee huomenna lääkäriin ja saa psykologin lausuntonsa avulla sairaslomaa. Psykiatrille hänellä on aika loppukuusta, jolloin hänelle kirjoitetaan lausunto jolla haetaan psykoterapiaa, jonka pitäisi tämä hänen tuttu psykologinsa. Minä todella toivon, että tämä onnistuu, sillä koen sen todella tärkeäksi hänelle ja veikkaan että hän tuntee samoin. Hän tuli todella huojentuneena vastaanotolta, todella luottavaisin mielin siitä että tästä on tie ylöspäin ja hän sanoikin, että näkee tunnelin päässä pitkästä aikaa valoa. Jotenkin on ollut sellainen tunne, etten todellakaan ole tajunnut miten vaikeaa hänellä on ollut. Hirveän huono omatunto. Tietysti olen itsekin voinut huonosti, mutta nämä viimeiset kolme viikkoa kun olen voinut hyvin olen yrittänyt tukea häntä enemmän.. vaan silti jotenkin tuntuu etten ole ymmärtänyt tarpeeksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että nyt hän saa ammattilaisten tarjoamaa apua, josta on varmasti hänelle hyötyä.

Väistämättä olen alkanut miettimään, että mitä tapahtuisi sitten jos minäkin romahdan? Tiedän, ettei pitäisi jossitella liikaa, mutta minä olen tällainen idioottimainen stressaaja. Entä jos alan voimaan taas todella huonosti ja en jaksa huolehtia hänestä? En jaksa pitää yllä elämäntaparemonttia, en jaksa laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykkiä... En vain jaksa. En jaksa olla minä. Pelkään, että meille tulee sitten ero kun molemmat uivat paskalammessa. Tiedän, ettei minun pitäisi keskittyä näihin pelkoihin varsinkaan jossittelemalla.

Huh, anteeksi tästä!