Anoppi tuli tänään mökille auttamaan minua syystalkoissa. Olen monena päivänä haravoinut pihaa n. tunnin ajan, ja voin kertoa että on yllättävän raskasta hommaa! Tässä on iso piha ja paljon koivuja, joten noita lehtiä on aika pirusti. Tai oli, nyt on melkein kaikki haravoitu. Olen nasevana tyttönä laittanut kilon nilkkapainot jalkaan aina kun menen haravoimaan, tuo mukavasti lisävastusta! Anoppi pesi soutuveneitä ja minä haravoin pihaa ja yhteistuumin kerättiin sitten lehdet. Koira oli tapansa mukaan työnjohtajana.
Täytyy myöntää, että minulla on aivan ihana anoppi ja olen sen hänelle itselleenkin kertonut. Hänelle on helppo puhua asioista niiden oikella nimillä ja puhuimme tänään asioista maan ja taivaan väliltä. Ihmettelimme ja nauroimme. Puhuimme myös miehestäni ja hänen kolme kuukautta kestäneestä väsymyksestään ja alakuloisuudesta. Tiedän että äiti ymmärtää poikaansa ja haluaa että kaikki on hänellä hyvin. Hän sanoi minulle, että miten kiitollinen on siitä että huolehdin hänen pojastaan. Miehelläni on onneksi ensi viikolla psykologiaika, ja toivon että siitä aukenisi uusia ovia hänelle ja olo alkaisi helpottamaan. Rakastan häntä yli kaiken ja olen kiitollinen siitä, että itse olen voinut nyt paremmin niin olen voinut ymmärtää ja tukea häntä paremmin. Ja olen myös kiitollinen siitä, että hän on kaikesta huolimatta positiivisella mielellä. Hän tietää nousevansa ylös, sillä on noussut ylös pahemmastakin.
Minä tiedän, että meille molemmille on tulossa helpompi ja ihanampi tulevaisuus. Yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti