No niinhän se kai tekee, mutta ei sitä läskiä kyllä tarvitsisi olla ihan näin paljon.
Varmaan miljoonatta kertaa ajattelin tänään, että pitäisi pudottaa painoa. Mutta ensimmäistä kertaa ajattelin ensimmäisenä terveyttäni enkä ulkonäköäni. Tottakai ajattelen sitäkin, mutta nyt mökillä ollessani olen huomannut että kroppa ei voi oikein hyvin. En tiedä johtuuko se myös siitä että aloin syömään uudestaan lihaa? Mutta toinen syy siihen on ehdottomasti se, että ei tule yhtään liikuntaa. Täällä kun ei tarvitse käyttää koiraa lenkillä, sen kun vaan päästää ovesta ulos kusemaan ja paskomaan. Olen myös aika varma että minulla on vitamiinien puutetta. Olo on vaan yksinkertaisesti oksettava. Kroppa ei voi tällä hetkellä hyvin.
Mä olen epäonnistunut joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuurin tai terveemmän elämän. Olen ehkä onnistunut laihtumaan 10 kiloa, niinkuin tein viime talvena. Mutta nyt nekin ovat tulleet takaisin korkojen kera. En pidä liikunnasta. Mulla on niin kovia traumoja koulusta ja isästä. Välillä olen innostunut, mutta se innostus on aina lopahtanut. En tiedä olenko aloittanut liian rankasti tai ottanut liian tuloksellisen asenteen. Minä kun olen oikeasti hätähousu. Tuloksia pitäisi näkyä heti. Mutta en esimerkiksi uskalla mennä vaa'alle, sillä tiedän että lukemat ovat sairaalloiset. Minulla on todella paljon ylipainoa, se on fakta. Lihava korppi on oikeasti lihava.
Pitäisi oikeasti ajatella diabetesta, sydän ja verisuonitauteja, kolesterolia... Ja yksi mikä säikäytti minut, oli selkäkivut. Moneen vuoteen en ole kärsinyt moisesta, niin viikonlopun aikana alkoi koskemaan ihan julmetusti selkään. Nekin kivut helpottaisivat kun painoa putoaisi. Nämä ovat faktoja. Haluaisin niin onnistua, mutta nämä ajatukset ja yritykset kuolevat niin nopeasti kun ajattelen että en onnistu. Koska aina aikaisemmin olen epäonnistunut. Mulla pitäisi varmasti olla jokin personal traineri, mutta eihän mulla helvetti sentään ole semmoiseen varaa. Miehelleni en halua puhua tästä asiasta mitään, sillä painoni on arka asia. Vaikka koskaan, siis koskaan hän ei ole sanallakaan ilmaissut että olisin ruma tai liian iso. Tiedän todellakin, että hän, äitini ja ystäväni rakastavat minua kiloineen päivineen. (Kai isäkin, mutta jätin hänet mainitsematta sillä hän soimaa minua lähes aina painostani). Minunkin pitäisi rakastaa itseäni tällaisena kuin olen, mutta se terveys. Se todellakin huolettaa minua tällä hetkellä.
Minulla on huono tapa syödä silloin kun olen surullinen. Pystyn vetämään ruokaa ja herkkuja älyttömiä määriä. Tällä hetkellä olen karkkilakossa, ja tarkoitus olla jouluun asti mutta... syön kyllä pullaa ja jätskiä sen minkä kerkeän, koska nämä eivät kuulu karkkeihin ja suklaaseen. Voi vittu mikä dorka. Vaikka ei mun mielestä koskaan pitäisi lähteä sille "ei koskaan mitään herkkuja"- linjalle. En vaan osaa kontrolloida syömisiäni. Rakastan ruokaa, eri makuja. Mutta en osaa nautiskella hitaasti. Hotkin. Olen oikea suur- ja surusyömäri.
En tiedä auttaisiko tämä blogi tässä asiassa ja ehkä voisin puhua tästä ensi viikolla alkavassa terapiassa? Tarkoitukseni ja haluni ei ole laihtua pieneksi mallinukeksi, olisin tyytyväinen jos hoikistuisin edes pari-kolme vaatekokoa. Ja se tunne, että kroppa ois terve. Sitä kaipaan. Ja jotenkin haluaisin uskoa siihen, että terveemmät elämäntavat vaikuttaisivat myös mielenterveyteen. Uskallanko yrittää, vai kierinkö vain itsesäälissä hokien "en minä kuitenkaan pysty siihen"?
Varmaan miljoonatta kertaa ajattelin tänään, että pitäisi pudottaa painoa. Mutta ensimmäistä kertaa ajattelin ensimmäisenä terveyttäni enkä ulkonäköäni. Tottakai ajattelen sitäkin, mutta nyt mökillä ollessani olen huomannut että kroppa ei voi oikein hyvin. En tiedä johtuuko se myös siitä että aloin syömään uudestaan lihaa? Mutta toinen syy siihen on ehdottomasti se, että ei tule yhtään liikuntaa. Täällä kun ei tarvitse käyttää koiraa lenkillä, sen kun vaan päästää ovesta ulos kusemaan ja paskomaan. Olen myös aika varma että minulla on vitamiinien puutetta. Olo on vaan yksinkertaisesti oksettava. Kroppa ei voi tällä hetkellä hyvin.
Mä olen epäonnistunut joka kerta kun olen yrittänyt aloittaa kuurin tai terveemmän elämän. Olen ehkä onnistunut laihtumaan 10 kiloa, niinkuin tein viime talvena. Mutta nyt nekin ovat tulleet takaisin korkojen kera. En pidä liikunnasta. Mulla on niin kovia traumoja koulusta ja isästä. Välillä olen innostunut, mutta se innostus on aina lopahtanut. En tiedä olenko aloittanut liian rankasti tai ottanut liian tuloksellisen asenteen. Minä kun olen oikeasti hätähousu. Tuloksia pitäisi näkyä heti. Mutta en esimerkiksi uskalla mennä vaa'alle, sillä tiedän että lukemat ovat sairaalloiset. Minulla on todella paljon ylipainoa, se on fakta. Lihava korppi on oikeasti lihava.
Pitäisi oikeasti ajatella diabetesta, sydän ja verisuonitauteja, kolesterolia... Ja yksi mikä säikäytti minut, oli selkäkivut. Moneen vuoteen en ole kärsinyt moisesta, niin viikonlopun aikana alkoi koskemaan ihan julmetusti selkään. Nekin kivut helpottaisivat kun painoa putoaisi. Nämä ovat faktoja. Haluaisin niin onnistua, mutta nämä ajatukset ja yritykset kuolevat niin nopeasti kun ajattelen että en onnistu. Koska aina aikaisemmin olen epäonnistunut. Mulla pitäisi varmasti olla jokin personal traineri, mutta eihän mulla helvetti sentään ole semmoiseen varaa. Miehelleni en halua puhua tästä asiasta mitään, sillä painoni on arka asia. Vaikka koskaan, siis koskaan hän ei ole sanallakaan ilmaissut että olisin ruma tai liian iso. Tiedän todellakin, että hän, äitini ja ystäväni rakastavat minua kiloineen päivineen. (Kai isäkin, mutta jätin hänet mainitsematta sillä hän soimaa minua lähes aina painostani). Minunkin pitäisi rakastaa itseäni tällaisena kuin olen, mutta se terveys. Se todellakin huolettaa minua tällä hetkellä.
Minulla on huono tapa syödä silloin kun olen surullinen. Pystyn vetämään ruokaa ja herkkuja älyttömiä määriä. Tällä hetkellä olen karkkilakossa, ja tarkoitus olla jouluun asti mutta... syön kyllä pullaa ja jätskiä sen minkä kerkeän, koska nämä eivät kuulu karkkeihin ja suklaaseen. Voi vittu mikä dorka. Vaikka ei mun mielestä koskaan pitäisi lähteä sille "ei koskaan mitään herkkuja"- linjalle. En vaan osaa kontrolloida syömisiäni. Rakastan ruokaa, eri makuja. Mutta en osaa nautiskella hitaasti. Hotkin. Olen oikea suur- ja surusyömäri.
En tiedä auttaisiko tämä blogi tässä asiassa ja ehkä voisin puhua tästä ensi viikolla alkavassa terapiassa? Tarkoitukseni ja haluni ei ole laihtua pieneksi mallinukeksi, olisin tyytyväinen jos hoikistuisin edes pari-kolme vaatekokoa. Ja se tunne, että kroppa ois terve. Sitä kaipaan. Ja jotenkin haluaisin uskoa siihen, että terveemmät elämäntavat vaikuttaisivat myös mielenterveyteen. Uskallanko yrittää, vai kierinkö vain itsesäälissä hokien "en minä kuitenkaan pysty siihen"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti